Kun tutustuimme toisiimme vuonna 2022, joka paikassa tunnuttiin puhuvan metsistä. Mekin aloimme puhua niistä – ja siitä, miten käsillä tuntui olevan jonkinlainen metsäkulttuurin murros.

Erityisesti sota-ajan jälkeen Suomen metsiä alettiin avohakata ja kasvattaa tasaikäisinä, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon puuta metsäteollisuuden käyttöön. Vuosikymmenten saatossa hakkuumäärät nousivat, ja niin nousi kansakunnan hyvinvointi ja varallisuuskin. Sillä on kuitenkin ollut hintansa. Metsätalouden käytännöt ovat köyhdyttäneet Suomen metsäluontoa ja viime vuosina myös heikentäneet metsien hiilinielua. Siksi metsät ovat nousseet niin monien huulille. Aiempi taloudellinen menestysresepti ja perinteet ovat törmänneet luonnon kantokyvyn rajoihin. 

Meitä alkoi kiinnostaa se, miten monissa eri yhteyksissä ihmiset puhuivat nyt siitä, että metsillä on muitakin arvoja kuin puun tuottaminen: ”ekologisia”, ”sosiaalisia”, ”kulttuurisia”, ja niin edelleen. Se kuulosti paikkansapitävältä, mutta myös epämääräiseltä. Mitä ihmeen arvoja, ja missä? 

Kysymykseen vastataksemme käännyimme niiden puoleen, jotka näitä metsien ”muita arvoja” vartioivat. Kahdeksanosainen artikkelisarjamme kertoo metsänomistajista, jotka tekevät metsissään jotakin muuta kuin perinteistä avohakkuihin perustuvaa puunkasvatusta. Heidän tarinansa ovat esimerkkejä siitä, mitä kaikkea muutakin suomalainen metsien käyttö on silloin, kun metsän näkee puilta.