Keittiön pöydällä on rivissä lasipurkkeja: hillaa talven varalle, Helanderin vastikään keräämänä ja keittämänä. Peräkammarissa seinää koristaa vaimon lyijykynäpiirros. 

Hirsitalo on osittain maan sisässä. Suuret ikkunat osoittavat etelään, ja yläkerrasta avautuu näkymä joelle, kunhan puut syksyn tullen pudottavat lehtensä. 

Jotenkin tämä talo tuntuu olevan erilainen kuin muut talot. On kuin sillä olisi oma persoonallisuutensa. Ehkä se johtuu ajan jättämistä kerroksista; Helander kertoo, että talo on vuosien varrella kasvanut kuin sieni, kun sitä on rakennettu aina vähän lisää. Tai sitten se johtuu siitä, että talo tuntuu sulautuvan ympäristöönsä niin, ettei oikein voi sanoa, mihin pihapiiri loppuu ja mistä metsä alkaa. Vaikka ei sillä ole väliä. 

Yläkerran ikkunasta pääsee katolle. Se on sateen jäljiltä vielä vähän kostea.

”No nyt meillä on vaan sukat, mutta mitäs siitä.”

Helander puikahtaa ulos, johdattaa ensin katon alatasanteelle ja sieltä ylöspäin viettävän lipan reunaa pitkin toisen kerroksen katolle. 

Täällä on hauskoja muistoja, hän sanoo. 

Talo pihapiireineen on sen näköinen, että sen rakentamiseen ja hoitamiseen on helposti saattanut upottaa kokonaisen elämän. Ympärillä aukeavat Pyrynmaan metsät. Ne saavat nyt vanheta rauhassa, kehittyä hitaasti kohti luonnontilaa. Niiden ympäristössä sen sijaan on paljon talousmetsiä, joissa on tehty hakkuita. Sille Helanderilta ei löydy paljoa ymmärrystä.

”Katso, ei täällä voi tavallisella mittakaavalla harjoittaa metsätaloutta.” 

Näin pohjoisessa metsät kasvavat niin hitaasti, että metsätalouden kannattavuus on melko alhaista.

”Ja yks asia, mitä mä aina sanon on, että kuule, me ollaan täällä oikeestaan vieraalla maaperällä. Tämä on saamelaisaluetta, pitäis todellakin enempi kunnioittaa.”

Helander on pohjoisen luonnon eteen osansa tehnyt. On ollut vanhojen metsien hakkuiden pysäyttämistä, Iijokisoutua ja luonnonsuojeluväen kestitsemistä Pyrynmaan pihapiirissä. (Helander paistoi kaikille ”pannareita”, tietenkin.) Yksi Inarijärven rantaan kaavailtu hotellihanke jo kaadettiin, ja nyt Helander on kampanjoinut näyttelijä ja yrittäjä Jasper Pääkkösen vastaavaa hanketta vastaan. Toivottomalta se välillä tuntuu.

”Ei markkinavoimat, ei niitä voi voittaa.”

”Luonto on edelleen paitsiossa. Aina puhutaan ihmisoikeuksista ja kaikista, ja ne on hyvä asia, mutta hyvänen aika, luonto voi pahoin.”

Helander kertoo, että niin pitkään kuin hän muistaa, Pyrynmaan raidat ovat kukkineet keväisin, ja kimalaiset ovat nousseet koloistaan ”suhisemaan”. Nyt tuntuu, että niitä ei ole enää näkynyt.

Mutta tosiaan: ne lehtikuuset. 

Katolle on tultu, koska Helander haluaa näyttää talon ympäristöön istuttamansa lehtikuuset. Niiden vihreä on tavallisten kuusten vihreää kirkkaampi. Lehtikuusista vanhin – noin 35-vuotias – on saavuttanut mitassaan viereiset koivut.

”Katso, kun se nousee. Aivan uskomaton!”

Viimeisimpänä projektinaan Helander on rakentanut parille lehtikuuselle kompostimullasta ja reunalaudoista tukevamman kasvupaikan. Nyt työ Pyrynmaalla alkaa olla tehty: niityn niittäminen loppui viime syksyyn, metsässäkään Helander ei paljoa enää kulje.

”Minä en jaksa enää. Ihme että pääsi vielä tuota rinnettä ylös.”

”Katso, nyt on kohta niin, että luonto voittaa minut”, Helander sanoo. Ja hymyilee.

Kenties siksi, että niin päin sen kuuluukin mennä.