Tämä metsä on aina täällä

Arvokkaan metsän suojelu ei ollut Marjatta Sihvosen perheessä helppo ratkaisu. Kun päätös lopulta tehtiin, se toi Sihvoselle rauhan.

Teksti Lotta Närhi, kuvat ja video Aino Huotari

Tämä haapa tässä on hyvin tärkeä.

Niin tärkeä, että sitä on oikeastaan vaikea alleviivata tarpeeksi.

Sen pudonneiden lehtien ja oksien muodostama karike ei ole hapanta kuten monien muiden puiden karike on. Siksi moni sellainen putkilokasvi- ja kotilolaji, jolla on vaikeuksia pärjätä muiden puiden alla, viihtyy juuri tässä.

Kunhan haapa vanhenee tarpeeksi, sen luo löytävät lahottajasienet, ja ne puolestaan luovat elintilaa sellaisille hyönteisille, jotka viihtyvät ontoissa rungoissa. Rungon pehmetessä tikat nakuttavat siihen koloja, jotka myöhemmin tarjoavat suojaa esimerkiksi liito-oraville ja helmipöllöille. Ja kun tämä haapa sitten aikanaan kuolee, siitä tulee laholla haavalla elävien hyönteisten ja kääpien kasvualusta.

Tällaisia asioita Marjatta Sihvonen usein miettii. 

Sitä, miten Suomessa elää arviolta yli kolmesataa sellaista lajia, jotka ovat täysin riippuvaisia haavoista. 

Ja sitä, miten masentavaa on, että moni niistä on nykyään uhanalainen, siis vaarassa hävitä. Vanhat haavat ovat vähentyneet, koska haapaa pidettiin metsätaloudessa pitkään roskapuuna.

Tämä haapa on onnekas. Se ja sen muutamat vierustoverit kasvavat Sihvosen omistamassa suojelumetsässä Liedossa. Ympärillä huojuu noin satavuotias rehevä kuusikko. Siellä täällä näkyy lahopuita sekä kannon muotoisia vihreitä möykkyjä, muistoja metsän talouskäyttöhistoriasta. Saniaisten ja sammalten peittämä maa tuoksuu, no, metsältä.

Sihvonen toivoo, että ihmiset oppisivat ymmärtämään luontoa paremmin. 

Ehkä silloin tajuttaisiin myös, mistä luontokadossa on kyse: ”Elävän luonnon haurastumisesta, häviämisestä. Semmosesta, mitä ei saada takaisin. Se on hyvin äkkiä liian myöhäistä.”

Sihvonen sanoo todistaneensa lajien häviämistä omin silmin. Vielä hänen lapsuudessaan jokainen tunsi hömötiaisen, mutta nyt siihen ei enää törmää. Tai jos nykyään ajaa autolla Liedosta Lappeenrantaan, ei matkalla näy enää yhtään iäkästä metsää. 

”Sit puhutaan, että luontokatoa on niin vaikee ymmärtää, mut se näkyy siellä. Se on se kutostien varsi, se on juuri sitä.”

Kuuntele, millaisia havaintoja Marjatta Sihvonen on tehnyt kutostien varrelta.

Puro muodostaa liito-oravien liidolle avoimen reitin.  Ideaalitilanteessa liito-oravat kiipeävät laakson korkeimpaan kuuseen ja liitävät siitä eteenpäin.

Kun Sihvonen oli nuori, hänen vanhemmillaan oli Liedossa maatila, johon kuului useampi hajallaan sijaitseva metsäpalsta. Tämä metsä on yksi niistä.

Metsissä käytiin marjassa ja sienessä, ja niihin mentiin viikonloppuisin retkelle. Samalla metsät olivat tilan pankki: niistä otettiin polttopuuta ja rakennuspuuta omiin tarpeisiin, ja myytiin puuta silloin, kun tarvittiin rahaa. Sihvosen isä hoiti metsätyöt itse, mutta koska metsiä ei hakattu enempää kuin oli tarve, iso osa niistä pääsi talouskäytöstä huolimatta ikääntymään.

Oman tilan metsissä vietetyllä ajalla oli suuri vaikutus siihen, että Sihvonen päätyi opiskelemaan biologiksi. Ei hän mikään puidenhalaaja ollut, tai ajatellut ettei mihinkään saisi koskea, mutta silti ajatus opintovelkojen kuittaamisesta avohakkuuaukolla tuntui jo silloin mahdottomalta. Ja mitä pidemmälle opinnot etenivät, sitä selkeämmin Sihvonen ymmärsi, että tällaiset metsät eivät todellakaan olleet itsestäänselvyys.

Perheen metsissä vietetyllä ajalla oli suuri vaikutus siihen, että Sihvonen päätyi opiskelemaan biologiksi.

Vuonna 2008 Suomen hallitus perusti Metso-ohjelman tarkoituksenaan turvata Etelä-Suomen metsien monimuotoisuus. Ohjelmassa yksityiset metsänomistajat voivat vapaaehtoisesti suojella metsänsä ja saada siitä korvauksen. Sihvonen tiesi heti, että vanhempien arvokas metsäpalsta sopisi mukaan ohjelmaan: täällähän oli arvokkaita elinympäristöjä ja uhanalaisia lajeja, kuten liito-oravia. Jonkin verran oli myös vanhan metsän kääpälajistoa, kuten aarnikääpää. 

Sihvonen kannusti vanhempiaan suojelemaan arvokkaan metsän ja selitti, että nyt metsätaloudelle oli olemassa taloudellisesti järkevä vaihtoehto. Päätös ei silti ollut helppo. Kukaan tuttu ei ollut vielä liittynyt suojeluohjelmaan, ja vertaisten puute mietitytti Sihvosen vanhempia. Mistä tässä ohjelmassa oikeastaan oli kyse, ja saattoiko siihen luottaa?

Sitten oli vielä kysymys maatilan tulevaisuudesta. Mikäli toiminnalle löytyisikin jatkaja, olisi kauheaa, jos tilakokonaisuus olisi ehditty hajottaa ja pahojen päivien turvana toimineista metsistä olisi otettu palasia ties mihin tarkoituksiin. Suojelupäätös tuntui lopulliselta, ja sitähän se tietysti olikin.

Lopulta kuitenkin kävi selväksi, että jatkajaa maatilalle ei ollut. Sihvosen vanhemmat perustivat tänne reilun 20 hehtaarin alueelle Metso-ohjelman kautta yksityisen suojelualueen, jonka Sihvonen aikanaan peri. Myöhemmin Sihvonen laittoi kaksi muutakin perimäänsä palstaa suojeluun. Kaipa Sihvonen on luonteeltaan jonkinlainen säilyttäjä. Maatila ei voinut säilyä seuraavalle sukupolvelle, mutta siihen kuuluneet metsät sentään voivat. Se toi jonkinlaisen rauhan. Ympäriltä muita metsiä on vuosien varrella kaadettu – mukana on mennyt myös Sihvosen vanhoja marja- ja sienipaikkoja – mutta tämä metsä on aina täällä.

  • Peltomaisema vaihtuu tiheään metsään.

    Ennen suojeltuun metsään astumista kuljetaan peltojen läpi.

  • Vanha kanto on sammaleiden ja mustikanvarpujen peittämä.

    Vihreät möykyt metsämaassa kätkevät sisäänsä vanhoja kantoja. Metsää on aikoinaan käytetty Sihvosen perheen maatilan “pankkina”.

  • Henkilö seisoo kotkansiipisaniaisten keskellä.

    Metsässä kasvaa runsain määrin kotkansiipisaniaista. Rehevät puronvarsilehdot ovat kotkansiipisaniaiselle mieluisia kasvupaikkoja.

  • Puro jonka ylle on kaatunut puita virtaa vanhan metsän halki.

    Suomessa purojen kaltaisista virtavesistä enää muutama prosentti on luonnontilassa. Kaikista huonoin tilanne on Etelä-Suomessa, missä kaikki virtavesityypit on arvioitu joko vaarantuneiksi tai uhanalaisiksi.

  • Henkilö seisoo metsässä ja katsoo kohti vieressä olevaa vanhaa kuusta.

    Sihvosen mukaan puron rannalla kasvavat kuuset ovat reippaasti yli 100-vuotiaita. Ne olivat paikalla jo 30-luvulla, kun hänen isoisänsä osti tilan. Aina maataloustöiltä ehtiessään isoisä sanoi tulevansa “kesälomalle” kuusten juurelle.

  • Käsi noukkii liito-oravan papanoita kämmeneltä.

    Liito-oravan pesäpöntön takaa löytyy liito-oravan papanoita. Sihvonen epäilee, että lähimetsissä viime vuosina tehdyt hakkuut ovat vaikuttaneet hänenkin metsänsä liito-oravakantaan. Avoimia aukkoja ylittäessään liito-orava altistuu pedoille, eikä välttämättä pääse seuraavalle metsälaikulle.

  • Tikan tekemä kolo haavassa.

    Haavassa on tikan tekemä kolo. Kun tikkapesue on lähtenyt pesästä, sen seuraava asukas saattaa olla liito-orava.

Kuuntele, miten lajikato näkyy Marjatta Sihvosen lähiympäristössä.

Kosteikon yli kaatuneessa koivussa kasvaa taulakääpiä. Vähän lahonneille ja pidempään lahonneille puille on omat lahottajalajinsa. "Ja kun ne ensimmäiset on saanu sen hommansa loppuun, niin pöytä on vasta sitten valmis niille seuraaville, yleensä harvinaisemmille lahottajille." Sihvosen mukaan tässä metsässä elinolosuhteet ovat nyt hyvät monipuoliselle lahottajalajistolle.

Purouoma on kulkenut tässä kauan. Se on tuhansien vuosien saatossa kovertanut metsään pienen laakson ja muovannut pehmeään savimaahan jyrkät rinteet, joita pitkin maa on alkanut vyörymään. 

Vedellä on voimaa, Sihvonen sanoo. Hän seisoo puron rannassa kotkansiipien keskellä ja osoittaa mutkittelevaa virtaa.

Koko ajan vesi kovertaa uoman ulkosyrjiä, hakee itselleen uutta reittiä. Sihvosen kohdalla virta on kovertanut ulkosyrjää niin paljon, että se on lopulta katkaissut mutkan kannaksen ja puhkaissut sen läpi uuden, suoremman reitin. Vanha mutka on jäänyt virran ulkopuolelle, ja paikalle on muodostunut eräänlainen väliaikainen kosteikko. Sen kohdalla metsän ilma on viileämpää. Kotkansiivet kutittavat käsivarsia. Jostain kuuluu hippiäisen ja uuttukyyhkyn laulu.

Kun Sihvonen katsoo puroa, hän näkee paljon enemmän kuin virtaavan uoman.

”Kun sehän ei oo vaan se vesi siellä, joka tekee sen puron. Vaan se on nää rantametsät.”

Solisevaa notkoa ympäröi puronvarsilehto, arvokas elinympäristö, joka sekin on uhanalainen. Leppää, haavan taimia ja vaateliasta lehtokasvillisuutta: kieloa, sudenmarjaa, vuokkoja. 

Jos puroa varjostavat puut tästä ympäriltä hakattaisiin, aurinko pääsisi paahtamaan puron yllä. Veden lämpötila nousisi, ja se vaikuttaisi kaloihin, matelijoihin ja rantakasvillisuuteen. Puroon ja sen ylle ei voisi enää kaatua puita, joiden kuuluisi alkaa lahota ja elättää omaa erityistä puronvarsien lahottajalajistoaan. Minne kaikki kosteaa puroympäristöä tarvitsevat lajit sitten menisivät?

Sitä ei onneksi tarvitse nyt miettiä. Tämän puron yllä makaa paljon suuria puita. Kaikki saa mennä luonnon tarkoittamalla tavalla, siinä täydellisessä järjestyksessä, jonka miljoonien ja taas miljoonien vuosien evoluutio on hionut huippuunsa.

Siitä puheenollen.

Sihvosen mielestä luonnontieteellistä tietoa ”dissataan” metsäkeskustelussa. Asioista puhutaan metsäteollisuuden ehdoilla. Usein ihmiset myös puhuvat toistensa kanssa ristiin. Toiset puhuvat metsä-sanalla puun kasvatuksesta, toiset taas biologisesta luonnonmetsästä. Sihvosen mielestä ne ovat kaksi eri keskustelua.

Sihvonen ei tunnista itseään siitä ryhmästä, johon julkisuudessa tunnutaan viittaavan, kun sanotaan, että metsänomistajat haluavat jotakin.

”Se on vähän sama kuin että naiset haluaa tätä, tai eivät halua tuota. Kyllä siellä on ihmisten kirjo kuitenkin paljon paljon laajempi.”

Sihvonen ei tunnista itseään siitä ryhmästä, johon julkisuudessa tunnutaan viittaavan, kun sanotaan, että metsänomistajat haluavat jotakin.

Sihvonen itse kuuluu niihin metsänomistajiin, joiden mielestä metsien käyttö Suomessa ei ole kestävää, ja luontokadon pysäyttämiseksi pitäisi tehdä enemmän. Päivää ennen haastattelua EU:ssa on lopullisesti hyväksytty ennallistamisasetus, jonka tarkoitus on palauttaa ihmisen muokkaamia ympäristöjä mahdollisimman lähelle luonnontilaa. Uutinen oli Sihvoselle suuri helpotus.

”Tuli semmonen tila hengittää. Että tässä joku muukin ehkä ajattelee jossain sitä jatkuvuutta.”

Jatkuvuuden puolesta Sihvonenkin työskentelee, omalla tavallaan. Hän opettaa ammattiopistossa luontoalan opiskelijoita. Elinympäristökurssin aikana opiskelijat tulevat usein tänne maasto-opetukseen.

Sihvonen kertoo heille, mistä tunnistaa piispanhiipan ja korpi-imarteen, ja miten voi jäljittää liito-oravan tai ilveksen.

Hän näyttää puut – erikokoiset, erilajiset, elävät ja kuolleet – sekä nilviäiset, hyönteiset, sammalet ja linnut. Kaikki ne eliöt, jotka ovat löytäneet kokonaisuudesta paikkansa. 

Palasia on satoja, ja ne pitävät toisensa tasapainossa.

Viime keväänä Sihvonen sai palautetta opiskelijalta. Siinä opiskelija kuvaili, kuinka oli aiemmin tuntenut olleensa ”pimeässä huoneessa lähieliöiden kanssa”: hän oli tiennyt niistä osan, mutta ajatellut niitäkin toisistaan irrallisina, yksittäisinä lajeina.

”Kunnes, pam, joku sytyttää valot”, siinä luki.

Nyt hänkin näkee sen, minkä Sihvonen näkee.

Tiesitkö?

  • Suomen metsissä asuvista lajeista 10 prosenttia – eli yhteensä 833 metsälajia – on uhanalaisia, eli vaarassa hävitä.

  • Uhanalaisuusluokittelussa laji voi olla elinvoimainen, silmälläpidettävä, vaarantunut, erittäin uhanalainen, äärimmäisen uhanalainen tai hävinnyt. Mitä korkeampi uhanalaisuusluokka, sitä suurempi on lajin häviämisvaara.

  • Tärkein syy metsälajien uhanalaistumiselle on metsätalous. Hakkuut ovat pitkällä aikavälillä vähentäneet erityisesti vanhojen metsien, suurten puiden, kuolleiden puiden ja tiettyjen puulajien määrää. Näistä riippuvaisten metsälajien elinympäristöt ovat vähentyneet ja muuttuneet.

  • Myös valtaosa Suomen metsäluontotyypeistä on uhanalaisia. Metsäluontotyyppejä ovat esimerkiksi erilaiset kankaat ja lehdot.

  • Tutkijoiden mukaan luontokadon pysäyttäminen edellyttää muun muassa lisää metsien suojelua, jotta kaikille lajeille voi säilyä ja kehittyä riittävästi sopivia elinympäristöjä. Suomen metsämaasta on suojeltu tiukasti 6 prosenttia. Lisäksi pieni osa Suomen metsistä on hitaasti puuta kasvavia kitumaametsiä, joista on suojeltu tiukasti 40 prosenttia.

Juttua varten on haastateltu Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Juha Pykälää.

Vapaana virtaava puro

Suurin osa Suomen virtavesistä, kuten puroista ja joista, on tavalla tai toisella ihmisen muokkaamia. Videolla Marjatta Sihvonen kertoo, miksi hän arvelee metsänsä läpi kulkevan puron alunperin säästyneen – ja mitä tapahtuisi, jos metsä sen ympäriltä hakattaisiin.